Näyttelijä Henry Winkler ei lukenut ensimmäistäkään kirjaa ennen kuin oli 31-vuotias. Hänen tiensä tähteyteen oli kaikkea muuta kuin mutkaton.
Henry Winklerillä oli vaikeuksia koulussa, mikä johti ankaraan kurinpitoon vanhempien taholta. Nimittely ja jatkuvat moitteet nakersivat hänen itseluottamustaan ja hän vannoi, ettei koskaan kohtelisi omia lapsiaan samalla tavalla.
Vasta vuosikymmeniä myöhemmin Winkler sai selityksen vaikeuksilleen. Kun hän ymmärsi, kuinka paljon ne olivat hidastaneet häntä, hän päätti käyttää diagnoosinsa inspiraationa muille, erityisesti lapsille.
Ankarat odotukset lapsuudessa
Alusta asti Winklerille asetettiin kovat odotukset, etenkin koulunkäynnin suhteen.
– Vanhempani olivat hyvin, hyvin, hyvin, hyvin, hyvin lyhyitä saksanjuutalaisia. He uskoivat koulutukseen. He luulivat, että olin laiska. Minua kutsuttiin laiskaksi, tyhmäksi ja sanottiin, etten elänyt potentiaalini mukaisesti, Winkler kertoi The Yale Center for Dyslexia & Creativitylle.
Hän ei kuitenkaan uskonut vanhempiensa arvioon, vaan tunsi yrittävänsä niin kovaa kuin mahdollista.
”En halua olla tyhmä”
Kaikista yrityksistään huolimatta Winkler ei onnistunut koulussa. Se johti paitsi rangaistuksiin kotona myös siihen, ettei hän saanut osallistua koulun tansseihin tai näytelmiin.
– Olin kotiarestissa suurimman osan lukiovuosistani. Vanhempani uskoivat, että jos pysyn pulpetin ääressä kuusi viikkoa kerrallaan, saan sen päähäni ja laiskuuden hölynpöly loppuu siihen, hän kertoi.
Vaikeuksistaan huolimatta Winkler valmistui myöhemmin taiteen maisteriksi Yalesta.
Improvisaatio auttoi Winkleriä
Valmistumisen jälkeen ongelmat jatkuivat, kun käsikirjoitusten lukeminen osoittautui lähes mahdottomaksi.
– Opit neuvottelemaan oppimisvaikeutesi kanssa. Improvisoin. En ole koskaan lukenut mitään täsmälleen niin kuin se oli kirjoitettu. Pystyin ulkoa muistamaan paljon, ja loput keksin itse. Tein sen rohkeasti – joskus ihmiset nauroivat ja joskus sain töitä, Winkler selitti.
Vaikka hän sai lopulta legendaarisen roolinsa Arthur ”Fonziena” Happy Days -sarjassa, hän myönsi kamppailleensa pahasti pöytälukemisten aikana.
– Nolasin itseni kymmenen vuoden ajan, kun luimme käsikirjoituksia maanantaiaamuisin koko työryhmän edessä. Kompastelin joka sanan kohdalla. Olin täysin häpeissäni. Mutta jos teksti oli hyvin kirjoitettu, aivoni imivät sen itseeni kuin pölynimuri.
Dysleksia-diagnoosi muutti kaiken
Käänne tuli, kun Winklerin poikapuoli kamppaili koulussa ja hänet testattiin oppimisvaikeuksien varalta.
– Ajattelin: voi hyvä luoja, minullakin on jotain, jolla on nimi. Silloin sain tietää, Winkler kertoi.
Hän oli 31-vuotias, kun sai dysleksia-diagnoosin.
– En lukenut ensimmäistäkään kirjaa ennen sitä. Kirjat pelottivat minua ja saivat minut hermostuneeksi.
Kun Winkler ymmärsi vaikeuksiensa johtuneen oppimishäiriöstä, hän tunsi suurta vihaa.
– Kaikki ne riidat kotona ja kaikki ne arestit olivat täysin turhia.
Winklerin kirjasarjasta inspiraatiota lapsille
Winkler ei kuitenkaan jäänyt vihaansa kiinni. Sen sijaan hän päätti käyttää kokemustaan toisten tukemiseen ja alkoi kirjoittaa lastenkirjasarjaa pojasta nimeltä Hank, alakoululaisesta, jolla on dysleksia.
Sarja on koskettanut monia. Winkler saa jatkuvasti kirjeitä lapsilta, ja hän vastaa niihin jokaiseen.
– Jokaiselle kirjoitan: oppimisvaikeus ei estä sinua saavuttamasta unelmiasi. Vain sinä itse voit estää sen.
Vaikka Winkler edelleen kamppailee dysleksiansa kanssa, hän on saavuttanut valtavasti menestystä. Hän on voittanut lukuisia palkintoja, kirjoittanut useita kirjoja ja julkaisee muistelmansa vuonna 2024.
– Kaikista saavutuksistani perheeni ulkopuolella olen ylpein kirjoistani, hän sanoi.
Henry Winkler on todella inspiroiva yksilö. Kuvittele, että vanhempasi lannistavat sinua vuosien ajan, koska et ollut heidän odotustensa mukainen ja myöhemmin selviää, että syynä oli oppimisvaikeus.
Onneksi Winkler onnistui kääntämään vaikeutensa voimavaraksi ja rohkaisemaan muita, jotka käyvät läpi samanlaisia haasteita.
